Kirkkomusiikkia vai hengellistä musiikkia?

Puskaradio kertoi, että yksi monien mielestä turha rahareikä Leppävaaran seurakunnassa ovat esiintymispalkkiot ulkopuolisille ammattimuusikoille. Huomaa, että vaalikoneen tivaamat säästökohteet kummittelevat mielessäni yhä. :) Olen samaa mieltä siitä, että musiikin pitäisi lähteä ruohonjuuritasolta, yhdessä tekemisen ilosta ja oman väen voimin. Tässä on mielenkiintoinen tilasto Espoon seurakuntien musiikkityöstä:

Kuorot ja soitinyhtyeet

	2002	2003	2004	2005
Tuomiokirkkosrk	18	30	56	11
Leppävaara	7	8	6	6
Tapiola	25	24	20	14
Esbo svenska	10	13	11	9
Espoonlahti	18	21	21	24
Olari	11	15	17	17
Otaniemi				1
Yhteensä	89	111	131	82

Tietääkseni nuo kuusi Leppävaaran kohdalla ovat kaikki kuoroja. Missä ovat soitinyhtyeet? Nuoria ja aikuisia pitäisi rohkaista perustamaan omia bändejä. Vai onko Leppävaaraan jostain sattuman oikusta kertynyt erityisen soittotaidoton populaatio? :) Jotain on kylläkin tapahtumassa, koska Laura Asunta on ottanut Mattanjan vastuulleen ja nuorten musiikkiryhmä osaa hoitaa Tuomasmessun suvereenisti.

Taannoin kun olin Leppävaaran kirkossa kauneimmat joululaulut -tilaisuudessa, kirkko oli ääriään myöten täynnä, mutta ohjelmasta vastasi vain kaksi henkilöä: juontaja ja kanttori. Jäi käyttämättä tuhannen taalan tilaisuus näyttää, miten lämmin ja yhteisöllinen paikka seurakunta oikeastaan onkaan. Mukana olisi voinut olla ainakin yksi kuoro ja mielellään myös jonkinlainen soitinyhtye.

Ei minusta ulkopuolisten pitämiä konserttejakaan pidä kokonaan lopettaa. Klassinen musiikki, esimerkiksi pääsiäisajan passiot, puoltavat paikkaansa. Työkaverini ovat kovasti kehuneet srk:n klassista tarjontaa. Muutama vuosi sitten seurakunnassa oli myös sarja gospelkonsertteja, joissa kävimme koko perhe. Siellä esiintyivät ainakin Jaakko Löytty, Pekka Simojoki, Marianne Åström, Jukka Leppilampi ja Petri Laaksonen. Tosin ainoastaan Laaksonen veti kirkon täyteen ja kyllä harmitti taitavien muusikoiden puolesta hiukan aneeminen tunnelma.

Vaikka vaalikoneen kysymykset olivat hankalia, niin yhteen oli helppo vastata: Pitäisikö seurakunnassa käyttää enemmän nuorisomusiikkia? Kyllä ja kyllä. En oikeastaan tiedä, mitä tuolla "nuorisomusiikilla" tarkoitetaan, mutta minulle se tässä yhteydessä merkitsee laajempaa instrumenttivalikoimaa kuin urut tai piano ja sitä että eri musiikkityylejä suositaan ja käytetään muutakin kuin virsikirjaa.

Olen tosin oppinut pitämään virsistäkin, niissä on viisaat sanat. Monesti kotona jumalanpalveluksen jälkeen otan virsikirjan esille ja etsin vielä sen virren, joka puhutteli minua kirkossa. Tietynlaisessa mielentilassa on ihan hyvä veisata karusti ilman säestystä tai urkujen pauhatessa, olkoonkin että se on laahaavaa, mutta sellaisiahan me olemme. Joskus taas jazzahtavana sovituksena Tuomasmessussa, tai vaikka hevisovituksena Metallimessussa, joka oli muuten koskettava tilaisuus ja iloinen yllätys minulle, joka menin sinne tietämättä, mitä odottaa. Virret ovat minusta siis ihan jees, vaikka mieheni kammoaa niitä. :) Kunhan niitä ei vain vedetä liian korkealta, niin että joutuu kiekumaan oman äänialan ulottumattomissa.

Vuosien kokemuksen jälkeen olen tällä hetkellä (se voi muuttua) sitä mieltä, että ennemmin vaikka virsiä uusin maustein kuin viihteellisiä tai imeliä tai toistoilla pitkitettyjä aikuisten lastenlauluja, joiden köykäiset sanat saavat minut kiusaantuneeksi. Sanoma ratkaisee. Haluan pystyä yhtymään sanoihin koko sydämestäni. Ja tarkoitan nyt yhteislauluja. Olen ikuisesti kiitollinen Simojoelle ja Kaskiselle sekä Löytylle heidän tuotannostaan.