Jengi

Helsingin rautatieasema, S-juna, eilen kello 20.08. Istun kaikessa rauhassa ja pelaan kännykällä pasianssia. Matkat rantaradalla ovat yleensä yllätyksettömiä. Junan juuri nytkähtäessä liikkeelle ryntää ympärillä oleville neljälle vapaalle paikalle 5 nuorta, kaksi poikaa ja kolme tyttöä. Toisella pojista on mp3-soitin, josta tulvii korviahuumaavaa räppiä. Molemmat pojat ovat huomattavan pienikokoisia tyttöihin verrattuna, mutta vähintään murrosiän kynnyksellä. Poika jolla ei ole soitinta loikkaa yhden tytön sylistä toiseen ja kokeilee erilaisia pusutekniikoita. Musiikkikappale vaihtuu aina muutaman tahdin jälkeen. Nuorista lähtee paljon muutakin ääntä, v-sanoja ja suunnatonta levottomuutta, näyttämisen halua. He vaihtelevat paikkaa, etsivät vessaa, aukovat ikkunaa. Tunnen itseni heidän rinnallaan jähmettyneeksi patsaaksi, niin varmaan muutkin matkustajat.

Yksi tytöistä on rauhallisempi ja toiset kysyvät häneltä vuoron perään: Miksä oot noin hiljaa?

Muutama vuosi sitten olisin pelännyt tällaista porukkaa, mutta nyt kun omat lapset ovat murkkuja ja olen itse kypsynyt sitä mukaa, pystyn suhtautumaan menoon hyväksyvästi ja huvittuneesti. Nämä nuoret ovat sentään selvinpäin. Minulle tulee vahva tunne, että heillä on jokin yhteinen salaisuus. He ovat jengi. He hyväksyvät toisensa erilaisuuksineen. He välittävät toisistaan. Jo Pasilassa neljä nuorta jää kyydistä - heidän maailmansa on siis viidessä minuutissa imaissut minut mukaansa! - ja jokainen käy halaamassa isokokoista tyttöä (johtajaa?), joka jatkaa Leppävaaraan. Jotkut palaavat vielä eteisestä halaamaan tyttöä uudestaan ja kysymään huomisesta päivästä: "Voiksä olla?" Kun nuoret ovat astuneet jo laiturille, he vielä koputtelevat ikkunaan siihen asti kunnes juna lähtee. Iso tyttö myhäilee tyynenä ja vilkuttaa heille takaisin.

Millähän perusteella ihmiset löytävät sen oman jengin?