Rakastava katse

Päivän mietelauseeksi sopii tämä lainaus:
"Terveen minä-suhteen syntymiselle on ratkaisevaa äidin hyväksyvä ja rakastava katse. Yksinkertaistaen lapsi voi nauttia omasta olemassaolostaan, kun äiti nauttii lapsestaan. Äidin merkitys on keskeinen. Hän auttaa lastaan löytämään itsensä, tunteensa sekä ruumiinsa ja sen tuottaman ilon ja tyydytyksen. Tämän hyväksyvän peilauksen puuttuessa ihmiselle syntyy narsistinen häiriö, joka ilmenee levottomuutena, ahdistuksena ja uhattuna olemisen tunteina."
(HS 25.9.2006 Sivu D3 Merja Ojansivun arvio Jorma Myllärniemen kirjasta Narsismi, vamma ja voimavara.)

Mitä toivoa on lapsella, joka on ollut ensimmäiset kuusi vuottaan ilman pysyvää hoitajaa, äidistä puhumattakaan, lastenkodin makuusalissa, rautasänkyjen meressä? Kun olen seurannut vapaudessa olevia vauvoja äiteineen, katseet ovat puhutelleet minua eniten. Äiti seuraa lapsen hyvinvointia ja mielialoja tiiviisti. Katsoo silmiin, kyselee, puhelee, nostaa, pitää sylissä. Myös vauva katsoo äitiään luottavaisesti, varmana siitä että äiti on hänestä kiinnostunut.

Rakastavaa katsetta, josta myös välittyy nautinto toisen ihmisen pelkästä olemassaolosta, voi varmasti soveltaa myös isompiin lapsiin ja jopa aikuisiin, mutta äiti-vauva-symbioosia ne eivät tavoita. Ja miten hyväksyvästi voit katsoa suttuista teini-ikäistä? :)