Ihmisen arvo

Mietteitä Kauhajoen kouluammuskelujen jälkeen

Jokelamainen tragedia toistui niin pian, että tuntuu raskaalta alkaa taas puida asiaa, sytyttää kynttilöitä, surra kollektiivisesti. Mikä on vaihtoehto? Jatkanko vain elämääni, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut? Olisiko se niin väärin? Vai merkitseekö se turtumista? Radiosta voisi tulla kotimaisia verilöylyuutisia harva se päivä ja tarkistaisin vain, että omat lapset ovat tallella. Saman verran kuolonuhrejahan tulee parista kolmesta nuorison liikenneonnettomuudesta, mutta tässä on mukana jotain pahaa ja tarkoituksellista.

Vanhoina hyvinä aikoina itsemurhat tehtiin yksin.

Tämän aamun radiohartaudessa Tapio Luoma puhui paluusta tuttuun arkeen, jossa on pieniä valonsäteitä: Jumala, johdata meitä tämän päivän halki, että jaksamme hoitaa ne asiat, jotka meidän täytyy hoitaa.

Niin, kyllä surra voi hiljaakin.

Lapsuudessa ja nuoruudessa olin tekemisissä joidenkin yksittäisten ihmisten kanssa, jotka nyt jälkeenpäin tunnistan misantroopeiksi, ihmisvihaajiksi. He haukkuivat aina hallitusta, poliitikkoja, herroja ja suurta massaa h-tin tyhmiksi idiooteiksi, he itse tiesivät aina kaiken paremmin kuin muut. Sanalla sanoen he halveksivat ihmiskuntaa. Minun on täytynyt katsoa peiliin ja opetella tarkoituksellisesti näkemään maailma eri silmillä kuin nämä oppi-isät. Jokainen ihminen on arvokas, riippumatta lahjakkuudesta, koulutuksesta ja menestyksestä (ja hengellisyydestä). Yli-ihmisten aika on ohi.