Ei tippaakaan siirappia

En tiedä miksi olin lykännyt sitä niin pitkään, siis elokuvan 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää näkemistä. Ehkä pelkäsin tunteilla mässäilyä, liian lähelle tulemista. Olinhan jo nähnyt sen kaiken Romaniassa, valaisemattomat rähjäiset kujat, räksyttävät kulkukoirat, arvaamattomat ja käsittämättömän töykeät virkailijat, sen miten ihmiset silmää räpäyttämättä nielivät hiljaa loukkaukset ja vain jatkoivat neuvottelua, josko asia sittenkin järjestyisi. Olinhan nähnyt Itä-Euroopan opiskelija-asuntoloita, tiesin loputtomasta sumplimisesta, vaihtotaloudesta ja kyttäämisestä. Tiesin myös au-lasten kohtalosta, koska yksi heistä asuu meillä. Mikä minua olisi elokuvassa enää voinut järkyttää? Juuri tämä elokuva minun piti nähdä.

Cristian Mungiu ei onneksi alleviivaa, vaan antaa pysähtyneiden kuvien puhua herättäen tärkeitä kysymyksiä ihmisyydestä, itsensä äärimmäisestä uhraamisesta ystävän puolesta. Mutta oliko Gabita avuton ja ajattelematon tyttö, joka oli pistänyt päänsä pensaaseen, vai oliko hän laskelmoiva piru, joka myi kämppäkaverinsa Otilian mitä katalimmalla tavalla? Voiko kehenkään luottaa? Kuvat jäävät verkkokalvolle ja henkilöt jatkavat elämäänsä katsomiskokemuksen jälkeenkin. Abortti sujuu elokuvassa ihmeen yksinkertaisesti, eikä siihen oteta mitään kantaa. Tosin katsoja pannaan toivomaan abortin onnistumista.

Vaikuttavinta oli ahtaalle joutuminen ja vaihtoehdottomuuden tunne tyttöjen ja sikiönlähdettäjän välisessä dialogissa sekä illalliskohtaus, joka paljasti pönäkän vanhemman sukupolven turhanpäiväisyyden. Niin vanhemmista kuin omistushaluisista, hemmotelluista poikaystävistäkään ei ollut mitään apua.

Odotan, että elokuva ilmestyy dvd:nä ja pääsen tutkimaan jokaisen ilmeen ja eleen.