Kadonnut valo

Aamuvarhaisella avasin radion ja aamuhartauden virsivalinta hätkähdytti:

Oi Herra, luoksein jää, jo ilta on,
ja kadonnut on valo auringon.
Ken muu mua murheissani lohduttais,
kelt' turvan hädässänsä sielu sais.

Tuntuu kuin auringon valo olisi tykkänään kadonnut tänä marraskuisena päivänä. Työmatkalla jopa junan kuulutus: "Seuraavaksi Pasila, Nästa Böle" kuulosti surumieliseltä. Ihmiset junassa olivat vakavia ja varoivat katsomasta toisiinsa. Jokelan ampumisia ei käsitelty ääneen, vaikka monilla oli sanomalehti auki. Mietin kuulostaako VR:n kaiuttama naisääni jotenkin riemukkaammalta silloin, kun itse on menossa vaikka häihin.

Kotimatkalla pistäydyin postiin ja isänpäiväonnittelijoiden jono ulottui ovelle asti. Takanani puhui kaksi nuorta opettajaa. "Mulla on kutosluokka ja kyllä niitä yläkouluun meno pelottaa." Hänen oppilaansa olivat itse huomanneet mediasta, että ampuja oli koulukiusattu ja siitä oli sukeutunut hyvä keskustelu. "Kannattaa miettiä mihin se voi johtaa, jos kääntää toiselle selän."

Virsi jatkuu kovin ajankohtaisesti:

Päiväni rientää kohti loppuaan,
on ilo maallinen kuin varjo vaan.
Ei ole täällä mitään pysyvää,
vain sinä, Herra, sinä luoksein jää.


Sä pahan väijytykset turhiks teet,
sä tuskat liennät, kuivaat kyyneleet.
Miss' on nyt, kuolema, sun voittosi,
kun Herra Jeesus, olet kilpeni.


Sun, Herra, ristisi mua valaiskoon,
kun tieni painuu kuolon laaksohon.
Sen valon tieltä varjot häviää.
Eläissä, kuollessa sä luoksein jää.