Vuorotonta elämää

Havahdun aamuyöstä siihen, että se mitä katselen, ei olekaan unta, vaan olen miettimässä kiperää työasiaa. Ja vips, olen valveilla. Siitä muutaman tunnin päästä kylppärin peilin edessä mieleen tunkee lisää yksityiskohtia, jotka pitää muistaa hoitaa, kunhan pääsen työpaikalle. Kirjoitan niistä tärkeimmät lapulle ylös tai jos kynää ei ole lähettyvillä, suttaan hätäpäissäni käsittämättömiä lyhenteitä kajalilla ranteeseen. Viikonloppuna huudahdan kukkapenkkiä raivatessani Heureka, näinhän se kannattaa tehdä, siis jokin työasia.

Ja kun pöytäpuhelimista luovuttiin (ks. kuva), työpuhelut alkoivat seurata kännykän mukana kaikkialle ja kaikkina aikoina.

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että työ- ja vapaa-ajan raja ei ole hämärtynyt ainoastaan yhteen suuntaan. Kerrankos sitä hoidetaan omia asioita työajalla; etsitään netistä veneitä ja autoja ja vertaillaan kameroita, varataan hammaslääkäriaikoja, lähetellään sähköposteja tutuille.

Mutta näinhän sen pitää ollakin. Minun vanhempani olivat maanviljelijöitä, eikä heilläkään ollut mitään mahdollisuuksia irtautua työasioista. He asuivat työpaikalla. Lehmät ammuivat ruokaa ja lypsämistä 365 päivää vuodessa, aamu- JA iltavuorossa. Eivät muutkaan yrittäjät pääse viettämään vapaita tai lomia, tai jos pääsevätkin, niin bisnekset ovat kuitenkin koko ajan mielessä. Yrittäjät muka valittelevat osaansa, mutta sisimmässään he selvästi nauttivat kiireisestä ja mielekkäästä elämästään.

Silloin kun työ- ja siviilielämä ovat yksi ja sama asia, niin ihminen on saavuttanut eräänlaisen tasapainon. Hän ei huokaile, että pääsisi jo kotiin tai lomalle, koska millä tavalla se eroaisi töistä?