Pojan kuolema

Luin Pojan kuoleman yhdeltä istumalta, heti kun se tuli postissa. Se ei ole romaani vaan kaunokirjallinen sairauskertomus, satuttava kohtalo. Veikko Huovinen kyselee, miksi piti käydä näin? Mitä hän itse teki väärin? Miten masentunutta perheenjäsentä voi ylipäätään auttaa ja tekikö hän todella kaikkensa, ettei pojan olisi 41-vuotiaana tarvinnut kävellä hyiseen järveen?

Sairaalakierteen ja synkkien tapahtumien keskellä Huovinen itse oli suosionsa huipulla. Konsta Pylkkänen etsii kortteeria kehuttiin syystäkin mestariteokseksi. Konstan vetäytymisessä viimeiseen mökkiinsä luonnon keskelle on jotain samaa kuin Pekan erakoitumisessa Hailuodolle. Kortteeri-kirja piirtää viiltävän kirkkaan näkymän ihmisen elämänkaareen ja luopumisprosessiin.

Veikko Huovinen oli jo minun kouluaikanani myyttinen hahmo, suuri kirjailija, jota harvoin näkyi missään. Käsittääkseni paikkakuntalaiset eivät yrittäneet tungeksia hänen puheilleen, vaan kunnioittivat häntä. Koska tunsin hänen tyttärensä, kävin ainakin kerran Huovisten talossa koulun lähellä. En muista, ketä siellä silloin oli kotona. Hilkka Huovinen oli alaluokilla hammaslääkärini. Pekka oli samalla luokalla sisareni kanssa koko yläasteen ja lukion. Huovinen toteaa kirjassa moneen otteeseen, että Pekka joutui koulussa silmätikuksi isänsä ammatin takia. Voi se olla niinkin, mutta Pekka oli itse lahjakas ja erikoinen poika, eikä isän pitäisi ainakaan koulukiusaamista ottaa omalle kontolleen.

Oli surullista lukea, kuinka kirjailija arastelee liikkua Sotkamon kylän raitilla. Hän pelkää humalaisia huutelijoita. Ainakin minun sukulaiseni arvostavat Huovista suuresti, ostavat hänen kirjojaan ja yrittävät omassakin kynäilyssään tapailla Huovisen satiirista tyyliä. Vai onko se kaikille kainuulaisille yhteistä vääräleukaisuutta?

Mutta vielä Pojan kuolemasta - mitä vanhempi voi tehdä, kun jo aikuinen lapsi menettää otteen elämästään, menee puhumattomaksi, välttelee ihmisiä, alkoholisoituu. Tuskaisa ajatus. Koskettava on kohtaus kun isä tulee taas tarkastus- ja huoltokäynnille Hailuodolle ja näkee kuinka jätesäiliö on pihalla kaatunut ja tuuli ja lokit levitelleet roskat parinkymmenen aarin alalle. Poika nukkuu keskellä päivää sisällä läävässä ja vastaa kaikkiin kysymyksiin unisesti ja vältellen: "En ossaa sannoo." Siellä 76-vuotias kirjailija, jota jo voisi kutsua vanhukseksi, kyykkii ja noukkii rannalta roskia, ennen kuin naapurit ja luonnonsuojelijat näkevät, ja "maksaa kehnon kasvattajan korkoa".