Uskontunnustuksesta

Hesarissa on käyty virkistävää mielipiteenvaihtoa jumalanpalveluksen uskontunnustuksesta. Kysymys on siitä, saako pappi kehottaa kirkkokansaa seisaalleen nousten ääneen tunnustamaan yksittäisiä, kenties vanhentuneita, uskonkappaleita, joihin ei oikeasti usko. Ajaako tämä käytäntö agnostikot ja "yksinkertaisen uskon" omaavat ihmiset ulos kirkosta, kun he eivät halua vannoa väärää valaa? Professori Antti Eskola aloitti keskustelun ja siihen on tullut vastauksia hyvin monelta eri kannalta. Jos ei uskontunnustusta olisi, jokainen vain miettisi omiaan, eikä mitään kokoavaa ideologiaa tai yhteisöä olisi olemassakaan. Jonkun mielestä uskontunnustuksen voi ajatella rukouksena: minä uskon, Herra, auta minun epäuskoani.

Minulle henkilökohtaisesti apostolinen uskontunnustus on helpotus. Riittääkö todella, että uskon vain nämä perusasiat - ja kelpaan? Minun ei tarvitse ladella uskoa tempaukseen, tuhatvuotiseen valtakuntaan, vanhurskauttamisopin johonkin haaraan jne. Uskontunnustuksessahan ei oteta juurikaan kantaa pelastusoppiin, kadotukseen, Raamattuun, sakramentteihin, eikä siihen miten kristityn tulisi elää. Joku valittikin, että uskontunnustus koostuu yksittäisistä, täysin irrallisista asioista, eikä kristinuskon perusperiaatteista. Nykyään voisi olla vielä vaikeampaa kuin ensimmäisinä vuosisatoina päästä sellaisista sanamuodoista yksimielisyyteen. Ehkä tarkoitus onkin uskoa sinänsä yksinkertaisiin, mutta järjenvastaisiin, mystisiin asioihin, kuten neitseestä syntymiseen, eikä monimutkaisiin oppirakennelmiin, jotka on sovitettu ihmisen järjenjuoksuun.

Minusta on saarnan jälkeen mukava nousta ylös sanomaan julki uskoni. Joskus teen sen täydessä uskonvarmuudessa juhlallisesti vannoen, joskus taas matalammalla profiililla vierustovereitani kunnioittaen. Joka tapauksessa siinä on voimaa, kun nimenomaan seurakuntana yhdymme uskontunnustukseen.