Ratkaisu vai ei?

Eilisessä Esse-lehdessä oli kivasti kiteytetty kirkon herätysliikkeitä.

• Rukoilevaisuus - "Jumalan haltuun", pitkät polvirukoukset ja pitäytyminen 1700-luvun laulu-, virsi- ja hartauskirjoihin.


• Herännäisyys - "Armon kerjäläinen", uskoa pitää edeltää omien voimien konkurssi. Ollaan "pienellä paikalla", säilytetään "arka tunto".


• Evankelisuus - "Armosta autuaat", duurivoittoinen pelastusvarmuus. Ei ikävöidä ja odoteta, vaan "jo kasteessa on kaikki lahjoitettu." (SLEY)


• Lestadiolaisuus - "Kiusausten korvessa", vanhahtava kielenkäyttö. Synnit julistetaan anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.


• Viidesläisyys - "Oletko uskossa?" Korostaa uskonratkaisua ja parannuksentekoa. (Kansanlähetys, KRS, SRO, OPKO)


• Uudempia: karismaattinen liike, hiljaisuuden liike, Taizé, Tuomasmessu, Kotiryhmäverkosto.

Oma nuoruudentaustani sattuu olemaan SRO, mutta nyt ei tunnu siltä, että haluaisin kuulua tiiviisti mihinkään erityiseen poppooseen. Perus-luterilaisuus kiinnostaa entistä enemmän ja tuntuu kotoiselta.

Uusimmassa Kotimaa-lehdessä toimittaja Jussi Rytkönen arvostelee Maata Näkyvissä -tapahtumaa siitä, että siellä painostetaan nuoria tekemään tahdonalainen uskonratkaisu. Festari on Sleyn järjestämä, joten ainakaan edellä esitetyn perusteella sanoman ei pitäisi olla kaikkein jyrkimmästä ratkaisukristillisyyden päästä.

Rytkönen kysyy: "Onko kastetun, konfirmaatiossakin uskonsa tunnustaneen ihmisen vielä erikseen tultava uskoon?" Artikkelissa haastateltua pastori Sanna Kiviluotoa loukkaa se, että vaaditaan jotakin, mikä on meille mahdotonta. Niinpä niin, onko ihminen kykenevä tulemaan uskoon ja pysymään uskossa, vai olisiko vain luotettava kasteen, ehtoollisen ja sanan kantavaan voimaan?

Itsekin olen kasvanut uskoon pyhäkoulun myötä, ja olin koko nuoruuteni ajan ahdistunut siitä, etten kyennyt osoittamaan uskonratkaisun päivää enkä hetkeä. "Mistä tietää, onko uskossa" oli vakiokysymykseni, kun uskonnontunnin vieraileville evankelistoille sai jättää anonyymejä kysymyksiä lapuilla.

Mutta kuten Rytkönenkin myöntää, "voiko kehottaminen kristilliseen kilvoitteluun olla väärin?" On ihan hyvä pysähtyä miettimään omaa tilannettaan. Kirkon jäsenyys sinänsä ja siihen liittyvät välttämättömät toimitukset eivät minun mielestäni vielä kerro ihmisen hengellisestä tilasta mitään. Mutta sitten kun hengellinen hätä tulee, siinä on valmis pohja, mistä lähteä liikkeelle.

Olen kuullut myös sellaista, että ihmisen täytyy kyllä tehdä tahdonratkaisu pelastuakseen, mutta sen jälkeen ei ole huolta: pelastuksesta ei pääsekään samalla tavalla eroon, koska Jumala ei kadu eikä muutu. Kerran pelastettu, aina pelastettu. Siinä on otettu kalvinimista vain jälkimmäinen osa.